Tiedättekö mikä on tällä hetkellä maailman ärsyttävintä? Se, että kun saa vihdoin koottua päälleen superkivan asun, johon kuuluu kengät, joita on käyttänyt ehkä pari kertaa..
Niin kenkä päättää ilmoittaa että lälläslää, et todellakaan vie mua ulos tänään.
Ngsjsjsjjhgkdjhgkjdhfgjkdfjghfd. Äääärh! En ole oikeasti käyttänyt näitä kenkiä kuin ehkä kaksi kerta.. Ostin nää huuto.netistä, joten mihinkään ei voi reklamoidakaan. Onhan tuo korko mahdollista kiinnittää takaisin suutarilla onhan?
Perjantaina vietettiin siis aivan mahtavia (Turun logopedian opiskelijoiden ainejärjestö) Putexin viisivuotissynttäreitä. Viisi vuotta on vielä aika vähän kun vertaa joidenkin muiden ainejärjestöjen vuosikymmeniin, mutta täältä me tullaan!
Julkaisen vain vähän kuvia, en sellaisia missä näkyy muitakin ihmisiä. Vuosijuhlissa siis syötiin, juotiin, laulettiin ja naurettiin. Kuunneltiin mahtava musiikkiesitys sekä vastaanotettiin söpöjä tervehdyksiä (muun muassa viisivuotiaalle sopivaa skumppaa sekä seinätarroja). Oli hauska nähdä proffaakin jossain muussa ympäristössä kuin siellä logopedian virallisilla käytävillä.
Nää oli ensimmäiset Putexin oikeat vuosijuhlat, aiempina vuosina ollaan oltu vaan tyyliin ravintolassa. Nyt mentiin oikeen kunnon meiningillä ja kivaa oli! Meidän hallitus paras hallitus (lievä itsekehu on sallittua tähän väliin, kun itse tehnyt lähes mitään koko vuosijuhlien eteen). Ruokailuna toimi cocktailpöytä, josta sai santsata. Monta kertaa. Ja mä santsasin, kotijuustoa ainakin kolme kertaa.
Me myös laulettiin, ensimmäistä kertaa oikein Putexin omia akateemisia juomalauluja! Ja nyt voin sanoa, että on mahdollista että yksi biisi soi päässä jo kolmatta päivää putkeen. Pa-pa-pa-pata-ka-ka-ka-ka……
Asuni vaihtui vielä viime tingassa, sillä päätinkin että haluan päähäni jonkin suuren asian. Valkoinen harsohörhelö oli suurinta mitä laatikoistani löysin, joten iskin sen päähäni ja olin valintaani varsin tyytyväinen. Punainen huulipuna ei tosin tykännyt ruuasta eikä juomasta, joten sen heivasin mäkeen heti ruokailun jälkeen.
Jatkoille Kouluun, jatkojen jatkoille Forteen ja sieltä sitten monien tanssien jälkeen kolmen aikaan kotiin. Näin jälkikäteen ihmetyttää vain yksi juttu: mitä vapaavalintainenkirosana mun käsivarrelle on tapahtunut?!? Pitänee oikeesti vissiin jättää ne jumppalintsaukset tästä lähtien väliin…
Ps. Huuto.nettiin lisätty paljon juttuja, käykää tsekkaamassa jos esim. paljettibaskerit kiinnostaa. Linkki sivupalkissa :)
Tää neiti taitaa lähteä viettämään ainejärjestönsä viisivuotissynttäreitä. Matkassa mukana uusi, ihana Zarasta ostettu mekko ja mahtava fiilis. Paljon onnea Putex!
Nyt kun pääsin vihdoin ja viimein, toivottavasti ikuisiksi ajoiksi, eroon ruotsin kielen opiskelusta oon mielestäni ansainnut jonkinlaisen palkinnon suorituksestani. Tahdon tätä palkintoa käyttäessäni muistaa vielä vuosienkin päästä sen fiiliksen, mikä läpipääsystä seurasi. Tahdon muistaa, että tämän minä ansaitsin, ihan omilla ansioillani.
Olin miettinyt jo etukäteen, että sitten vuosien kuluttua kun vihdoin sadannen uusimiskerran jälkeen saan säälikakkosen voin palkita itseni jollain tavallista hintavammalla jutulla. Ja nyt kun läpimeno tapahtuikin näin “helposti” ja heti voisin palkita itseni superhintavalla jutulla, eiks je? Logiikka jyrää.
Toisaalta mulla ei kyllä oikeasti ole varaa palkita itseäni. Ei ainakaan monen sadan euron jutuilla ainakaan ennen kesää ja kesätyörahoja. Joten vaikka Swedish Hasbeensin nilkkurit ja Lumin laukku olisivat superhyperihania, kysynkin teiltä muilta nyt vinkkejä. Millä voisin palkita itseni oikeasti loistavasta suorituksesta? Vaatimuksena palkinnolle on keltainen/sininen väri ja inhimillinen hinta.
Mä olen koko elämäni aikana käynyt ehkä noin viidellä keikalla. On tullut nähtyä livenä ainakin Zen Cafe, Anna Puu ja Samuli Putro. Ja nyt eilen vihdoin ja viimein myös Jenni Vartiainen.
Keikalle halusin ehdottomasti pukea päälleni uuden H&M-löytöni, yksihihaisen inkkarimekon. Tukan kiharsin vain harjoituksen vuoksi, en ollakseni superfiini. Ensi viikolla on nimittäin ainejärjestömme vuosijuhlat, ja siellä pitää oikeasti olla fiini. Kuvat on nappaistu illalla yhdeksän aikaan salamalla, siksi tuossa asukuvassakin menee tuollainen tyhmä viiva. Oikeasti mekko on yksivärinen. Ja ihana. Asusteena hopeanvärisiä koruja ja jaloissa korkeat korot, jotta varmasti näkee lavalla.
Mutta siis itse keikka. Klubilla järjestetty, viidentoista euron keikka oli jo ennakolta loppuunmyyty. Päästiin kaverin kanssa ihan älyhyville paikoille ja nähtiin koko ajan lavalle. Siideri virtasi ja valoshow oli upea.
Jenni veti hyvin ja tunteella, ja sain kuulla molemmat suosikkibiisini, mutta silti keikasta jäi jotenkin… valju olo. Keikka (niin kuin keikat ilmeisesti yleensä) alkoi puoli tuntia myöhässä ja kesti yhteensä vain tunnin. Ei encorea. Lisäksi välispiikit, joita Jenni heitti, tuntuivat kaikki sellaisilta, että ne olisi voinut heittää ihan missä tahansa kaupungissa/keikkapaikassa. Tuntui, ettei tässä hommassa nyt olla täysillä mukana vaikka upeasti laulu kulkikin. Keikalta puuttui sellainen “tämä on elämää suurempaa” –fiilis.
Anna Puun ja Samuli Putron keikoissa oli tietynlaista taikaa, jota Jennin keikalta puuttui. Yleisön omaksuminen jäi vähän puolitiehen. Tiedän kyllä, että Jenni vetää satoja keikkoja vuodessa, mutta kyllä minä silti yleisönä kaipasin enemmän fiilistä, enemmän tässä ja nyt-henkeä.
Nyt sitten vain odottelemaan toukokuussa koittavaa Putron keikkaa. Kaipaan elämääni vähän taikaa ja se mies sitä kyllä osaa tarjota.
Tässä vielä suosikkibiisini Jenniltä. Sain kuulla eilen nämä molemmat :)
Tiedättekö sen tunteen, kun on järjettömän ylpeä itsestään? Oikeasti ylpeä. Minä tein, sen pystyin siihen, tein sen ihan itse.
Sellainen tunne mulle tuli torstaina ja se jatkuu vaan.
Tuolla se komeilee, tieto siitä että mä oikeasti tein sen. Pääsin läpi virkamiesruotsin kurssista. Eipä kuulosta varmaan kaikkien korvaan kovin isolta saavutukselta, mutta mulle se oli jotain suurta. Sillä oli jotain sellaista merkitystä, jota mä en luultavasti edes tajua vielä. Tuo kakkonen ei todellakaan ole vain merkki siitä, että sain kasaan viisi opintopistettä. Se on merkki jostain paljon suuremmasta. Se on merkki siitä, että relaa vähän.
Mä en ole koskaan opiskellut ruotsia. En oikeasti opiskellut. En ole lukenut sanakokeisiin, en ole opetellut kielioppisääntöjä. Ikinä. En ole avannut suutani ja viitannut. Olen ollut tietoisesti asennevammainen. Vihasin ruotsia, vihasin sitä yläasteella ja lukiossa. En osannut sitä enkä tahtonut opetella. Se oli kai sitä nuoruuden uhmaa, en ollut muutenkaan hirveän kiinnostunut opiskelusta ennen yliopistoa. Suoritin lukioruotsin rivillä 55544, kaikki kurssikokeet uusin vähintään kerran ja yhden kurssin kävin kokonaan kahteen kertaan. Yhden kurssin ajan lintsasin jokaisesta sanakokeesta ja tein niitä sitten hampaat irvessä jälkikäteen. Lunttaamalla sain säälivitosia. Kaduttaako? Ehkä vähän, opiskelemalla olisin päässyt helpommalla.
Mä olen odottanut virkamiesruotsin kurssia aivan mielettömän paniikin vallassa jo monta vuotta. Olen ollut ihan varma, että uusin sitä vielä vuosienkin kuluttua ja valmistumiseni jää siitä kiinni. Pelkäsin ja tärisin myös jokaisella virkamiesruotsin tunnilla. Vihasin sitä kun en osannut, pelkäsin että pitää vastata. Jokainen tunti oli ihan hirveää. Ruotsi = paniikki, inho, viha, pelko, turhautuminen. Miellyttävät mielleyhtymät.
Mutta mä tein nyt yliopistossa jotain eri tavalla kuin ennen, kuin mitä tein yläasteella ja lukiossa. Mä oikeasti opiskelin. Hampaat irvessä istuin tietokoneluokassa pänttäämässä kielioppisääntöjä. Tein sanalistoja ja muistisääntöjä sivutolkulla. Kaksi kuukautta opiskelin täysipäiväisesti jotain hiton ruotsia. Ennen tätä en osannut mitään, en oikeasti yhtään mitään. Lähdin tyhjältä pöydältä rakentamaan, eikä ollut meinaan helppoa. Mutta niin siinä vaan kävi, että mä opein riittävän paljon. Kaikki se työ kantoi hedelmää ja pääsin ruotsista läpi. Ensimmäisellä yrittämällä. Näin on käynyt viimeksi ehkä yläasteella.
Mä tein sen. Ihan itse, omilla avuilla. Opiskelin ja saavutin jotain. Mä pystyin johonkin täysin uskomattomaan 17-vuotiaan Roosan mielestä. Mä voin oikeasti olla ylpeä itsestäni. Aidosti ylpeä. Mä pelkäsin ihan turhaan monta vuotta, olin ihan tärinöissä koska pelkäsin epäonnistumista. Toivottavasti tää kokemus opetti mut ottamaan edes vähän rennommin. Etukäteen murehtiminen ei auta ketään. “Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?” sanoo Samuli Putrokin. Niin mä tein, ja se oli typerää. Ei enää ikinä niin.
Nyt on vapautunut olo.
Tänään on tuomiopäivä. Näin kauniisti ilmaistuna. Tänään on se päivä, jota ollaan kauhulla odotettu viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Ainakin.
Tämän päivän koitoksen takia heräsin mahakipuun ja siihen, että aivot huutavat erilaisia käskyjä.
”Miten ämne taipuu?”
”Kertaa alistuskonjuktiot!”
”Kirjoita muistisääntöjä!”
”Miten sanotaan iloisesti?”
”Muista se tämä ja tuo!”
Tänään on siis ruotsin tentti. Jännittää niin ettei meinannut meikkaamisesta tulla yhtään mitään, syömisestä puhumattakaan. Käsi tärrää jo nyt, vaikka tentti on vasta neljän tunnin päästä. Eihän se mikään maailmanloppu ole jos reputan, uusintoja on aina. Ja silti jännittää, hermostuttaa. Vielä kuusi ja puoli tuntia, sitten se on ohi.
Pitäkää peukkuja.
Kävin eilen katsomassa aivan uskomattoman, häkellyttävän elokuvan. En yleensä käytä näin voimakkaita sanoja elokuvien yhteydessä, mutta nyt ne ovat todellakin ansaittuja. Viimeksi näin vahvan reaktion taisi aiheuttaa.. Precious. Ehkä, eikä sekään näin vahvasti. En ole oikeasti ollut pitkään aikaan näin vaikuttunut yhtään mistään.
Eli kuten ehkä arvasitte, kävin katsomassa paljon kehutun Black Swanin. Leffa tosiaan on jokaisen kehun arvoinen ja ansaitsee niitä vielä muutaman lisää. Se on vahva kuvaus balettitanssijasta, jonka pitäisi “elää vähän”. Kun “elämä” sitten vie herkkää tanssijaa liian pian liian syvälle alkaa todellisuudentaju pikkuhiljaa hämärtyä. Missä menee raja normaalin ja psykoosin välissä? Mikä on totta, mikä kuvitelmaa, ja mitä ne selän raapaleet nyt tarkoittavatkaan..
Elokuvassa on kuvattu aivan loistavasti psykoosiin vaipuvan ihmisen todellisuutta. Tai mistä minä tiedän minkälaista todellisuus psykoosissa on, mutta voin kuvitella että se on jotain juuri elokuvassa kuvatun kaltaista. Minkälaista on kun ei tiedä mitä uskoa ja mitä ei, kun kuvittelee että kaikki ovat itseä vastaan. Vielä melkein vuorokausi elokuvan katsomisen jälkeen kuvien etsiminen tähän postaukseen sai aikaan lievän ahdistuksen ja hyvin häkeltyneen tunteen. Mieletön, mieletön elokuva. Heti kun tämä ilmestyy dvd:lle ostan sen omakseni ja katson putkeen monta monta kertaa. Tahdon ymmärtää ja havaita jokaisen pienenkin piirteen. Suosittelen kaikille, paitsi herkille ja herkästi ahdistuville.
Kuvia klikkaamalla pääsee alkuperäisiin lähteisiin.
En ole kauhean itsevarma ihminen. Oikeasti olen vain hyvä huijaamaan muille että mukamas olisin. Uskallan kyllä pukeutua juuri niihin vaatteisiin kuin itseäni huvittaa, mutta mikäli jokin ei mene kuten tahtoisin oletan että olen tehnyt jotain väärin. Ja jos olen tehnyt jotain väärin olen kokonaisvaltaisesti huono ihmisenä. Ja huonon ihmisen ei kannata tehdä yhtään mitään kun kaikki on kuitenkin ihan tylsää/tyhmää/huonoa/nimeä-itse-negatiivinen-adjektiivi. Aika tuhoisa kierre vai mitä?
Tämän kaiken voi siis kääntää niin, että mikäli en saa kommentteja olen kokonaisvaltaisesti huono bloggaaja. “Ei sitten, olkoot” on kaikunut mielessäni koko viikon. Mä muistan, kuinka vielä ennen kesää 2009 yhteen postaukseen saattoi tulla kommentteja parikymmentäkin. Ja ne postaukset oli ihan kamalaa kuraa! Kesän 2009 jälkeen mun mielestä kaikista blogeista kommentit väheni huomattavasti. On niitä kuitenkin aina joka postaukseen mullekin muutama tullut tuon kesän jälkeenkin, mutta nyt meni liian pitkä aika ilman yhtäkään. Joten käänsin sen niin, että olen ihan paska tässä hommassa. Ja miksi olisi mitään järkeä tehdä mitään missä on ihan huono? No ei mitään.
Yritän päästä irti tästä kierteestä, sillä eihän mikään edellä kirjoitetusta nyt pidä paikkaansa. Tiedän sen, jossain syvällä sisimmässäni. Ei se, että toinen saa viikon bloggaamisen jälkeen 500 lukijaa ja päivässä 100 kommenttia tarkoita että mä olisin sitä huonompi bloggaajana. Tai ihmisenä. Aaarght, missä olet itsetunto??
Eli tässä tulisi viime viikon liikuntoja. Viikolla 8 jäi tämä päiväkirja tosiaan välistä sillä, no, niin jäi liikunnatkin. Koko viikon liikuntamäärä olisi näyttänyt varmaan puoli tuntia pyöräilyä. Yhteensä. Mut kerrankos sitä..
Viime viikolla meni hieman paremmin:
Maanantai
*Dance: 40 min, 236kcal
*Reisi-pakaratreeni, 20min, 121kcal
*Pyöräily: 35min, 182kcal
Tiistai
*Pyöräily: 45min, 235kcal
Keskiviikko
*Pyöräily: 30min, 155kcal
Torstai
*Pyöräily: 20min, 104kcal
*Zumba: 50min, 290kcal
*Kävely: 20min, 102kcal
Perjantai
*Kävely: 55 min 281kcal
*Intervallibody: 45min, 299 kcal
Lauantai
-
Sunnuntai
* Kävely: 30 min, 112kcal
* DanceFit: 45min, 296kcal
Yhteensä
7h 15min, 2413kcal
Tyytyväinen olen kyllä viikon tulokseen ja neljään jumppakertaan. Maanantain keskeytynyt bodytunti (jaksoin siis vaan reidet+pakarat, siksi tuo nimitys) vähän harmitti, mutta minkäs sille voi kun alkoi liian vähäisen syömisen takia pyörryttää. Eniten viime viikossa yllätti se, että torstaina kalorinkulutus oli sama sekä pyöräillessä että kävellessä kun aikakin oli sama. Muina päivinä pyöräily kulutti kaloreita tehokkaammin. Ehkä poljin torstaina hitaasti ja rauhallisesti, tai vaihtoehtoisesti koululaukku oli painava ja teki kävelystä raskaan. Viime viikolla tosiaan pääsi vielä pyöräilemään, tällä viikolla se kyllä varmasti korvautuu taas kävelyllä tuon pääkallokelin takia.
Ps. Roosa <3 afrotanssi
Onpas ollut ihanan rentouttava sunnuntai. Tein jo aamulla päätöksen, ettei tänään tarvitse tehdä mitään järkevää. Koulumielessä järkevää siis, ehkä nyt siivous ja tukan värjäys ja jumpassa käynti lasketaan edes semijärkeväksi touhuksi?
Näissä vaatteissa siis kävin tänään kauppareissulla. Rakastan noita kenkiä noiden nauhojen takia, miksei kaikissa vaatteissa ole yhtä kivoja yksityskohtia?
Oli muuten aika extreme kauppareissu. Mentiin pyörillä – iso virhe. Kaikki pyörätiet aivan umpijäätä, sellaista röpelöistä missä ei pysy ollenkaan pystyssä. Matkaan meni varmaan puolet kauemmin mitä normaalilla kelillä pyöräillessä, mutta päästiinpähän vihdoin hengissä kotiin!
Kerrankin kun oli aikaa kokata päätin tehdä oikeasti jotain ruokaa. En tykkää kokata, en osaa kokata. Joten aika harvinaista herkkua siis jos mä kokkaan lihakasviswokkisössöä.
Ja oli muuten hyvää! Täytyisi alkaa oikeasti treenaamaan enemmän tuota ruuanlaittoa..
Nyt pitää jo kiitää, mulla on kolme minuuttia aikaa heittää ulkovaatteet päälle ja ilmestyä tuohon pihalle kaveria vastaan. Me mennään vähän sheikkaamaan buutia dancefit tunnilla. Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille!
