Todellisuus on ikävä juttu. Todellisuutta on, että mä olen opiskelija vielä monta vuotta. Todellisuutta tämän takia on, että mulla ei ole rahaa. Todellisuutta tämän takia on, että joudun jatkamaan eräiden mielettömän kauniiden laukkujen haaveilusta sen sijaan että saisin ne omille käsivarsilleni.
Life is a bitch. Tylsää.
Tekosyy nro. 1:
Ajoittaiset ahkeruuspuuskat harjoitusaineen parissa
Tekosyy nro. 2:
Siskon syysloma ja mieletön keilausturnaus
Tekosyy nro. 3:
Riippuvuussuhde turhimpaan peliin ikinä
Tekosyy nro. 4:
Kaikilla muilla on kivoja vaatteita, mulla on pelkkiä rumia rättejä –fiilis
Tekosyyt käsitelty ja heitetty nurkkaan. Jokos taas voisi postailla?
Hieman ehkä hävettää. Julkaisen nimittäin nyt postauksen, jonka olisi pitänyt ilmestyä melkein vuosi sitten. Sen alku on luotu tekstiarkistoon 9.10.2009. Mutta nyt, vihdoin ja viimein, seuraa jatkoa logopediapostaussarjalle! Ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen osa täältä. Kuvat weheartit:stä, toivottavasti pistävät ajattelemaan.
Kerron nyt mietteistäni siitä, minkälaista logopedian opiskelu on Turun yliopistossa. Muissa yliopistoissa fiilis ja opiskelu ovat todennäköisesti erilaisia, joten nämä pohdinnat eivät ole yleistettävissä. Etukäteisvaroitus: postaus on pitkä.
Logopedian opiskelu on yhdellä sanalla kuvailtuna tietenkin mielenkiintoista.”Oman jutun” opiskelu tietenkin yleensä on. Mikäli on kiinnostunut erilaisista syndroomista (autismi, cp-vammaisuus, kuulovammaisuus, kielihäiriö, afasia jne.), niiden kuntouttamisesta ja yleisesti ihmisen kyvystä, halusta ja taidosta kommunikoida on logopedia juuri oikea ala. Ja jos pitää “valmiiksi” tehdystä lukujärjestyksestä on logopedia myös hyvä ala, sillä meillä sivuaineet on valittu valmiiksi. Vapaavalintaisuutta löytyy myös ainakin vähän, mä oon esim. jättänyt tiettyjä kursseja pois kun en ole jaksanut niitä vielä käydä ja ottanut kivempia tilalle.
1. & 2. vuoden opiskelu on Turussa hyvin luentopainotteista. Luennoilla on läsnäolopakko ja tenttikysymykset koskevat lähinnä luentoja (tenttikirjat tukevat näitä). Luentosalien penkkejä tulee siis kulutettua ahkerasti. Ensimmäisenä vuonna keskitytään pääasiallisesti kaikkeen normaaliin, myöhemmin mukaan astuvat erilaiset kommunikoinnin häiriöt. 2. vuonna hoidetaan kaksi terapiaa, artikulaatioasiakas ja lastenneurologinen (yleensä kielihäiriöinen) asiakas. 3-4. vuonna terapioidaan vielä aikuisneurologinen, äänihäiriöinen sekä vapaavalintainen asiakas. Mua kiinnostaisi tällä hetkellä autistisen lapsen terapian pitäminen.
Nyt kolmantena vuonna luentoja on ekoja vuosia vähemmän ja itseopiskelua enemmän. On oppimispäiväkirjoja, esseitä, harjoitusaineita, tenttiin lukemista, powerpointesitysten tekoa jne. Tässä vaiheessa myös valitaan kandi- ja graduaihe. Itse valitsin viitotun puheen, koska olen ykkösvuodesta asti ollut järjettömän kiinnostunut AAC-menetelmistä. Omaa sydäntään saa siis kuunnella, saa tutkia ainakin melkein sitä mikä itseä kiinnostaa. Loppuina opiskeluvuosina itseopiskelun määrä luultavasti vain kasvaa, mutta niistä minulla ei ole vielä kokemusta. Opiskelu on kuitenkin koko ajan hyvin tiivistä, opiskeltavaa on paljon. Englanninkielistä tenttikirjallisuutta on jonkin verran, mutta sen lukemiseen tottuu. Mäkin totuin, vaikka reputin enkun kirjallisen kurssin ensimmäisellä yrittämällä!
Fiilis opiskelusta on koko ajan mulla on ollut mieleinen. Vuosikurssit on Turussa pienet (10 ihmistä), joten kaikkiin tutustuu väkisinkin. Meidän ainejärjestö (vähän pitää itsekehua) järjestää paljon kaikkea ohjelmaa, johon ei välttämättä kuulu alkoholin käyttö (josta mä en itse edes pidä). Jos jätetään henkilökohtaiset kemiat pois laskuista on opettajiin helppo pitää yhteyttä, koska kaikki tuntee kaikki nimeltä. Opiskelu on kivaa.
Siinäpä se, nyt ei tule enää muuta mieleen. Kysykää, jos jokin jäi vielä auki! Tulossa on vielä (toivottavasti vähän nopeammalla tahdilla kuin tämä) postaus siitä, mitä logopedian opiskelu tietää tulevaisuudessa. Eli vähän ammattinäkymiä.
Mä en lintsaa. En ikinä. Tai no ehkä kerran vuodessa. Siksi mua ärsyttää suunnattomasti jos joudun olemaan luentoja pois musta riippumattomien tekijöiden takia, kuten tänä aamuna migreenin johdosta. Ei ollut mitään herkkua herätä ja huomata että kappas, koko vasen näkökenttä heiluu ja värisee. Takas petiin, unta ja lääkkeitä nuppiin ja kolmen tunnin päästä uusi yritys.
Tää päivä oli siis niin potentiaalinen persepäivä, mut onneksi kolmen tunnin ylimääräiset yöunet autto ja pääsin jalkeille. Ja kirjoitin ensimmäiset sanat harjoitusaineeseen, saa onnitella! Olen aloittanut eli valmistakin voi jossain vaiheessa tulla.
Sain myös järjestettyä hallituslaisena luennon opiskelijoille kaikessa pääkivussani, mutta näky oli aika lohduton kun 50:stä opiskelijasta noin.. kymmenen oli paikalla. Hei, onko teillä jollain kokemusta opiskelijoiden aktivoimisesta? Tuntuu, että vaikka mitä ohjelmaa yhteisristeilystä esittelyluentoon (migreenipäissään) järjestää, niin osallistujajoukko on hyvin minimaalinen rajoittuen lähinnä hallituksen jäseniin ja omiin vuosikurssikavereihin. Mitä järkeä on järjestää mitään jos “kukaan” ei osallistu? Antakaa vinkkejä, miten saada opiskelijat innostumaan yhteisestä tekemisestä?
Ps. Päivän asussa ei yhtään mustaa, sukkikset on harmaat vaikkei ne kuvissa kunnolla näy. Yritin ensimmäistä kertaa “sama värisävyskaala päästä varpaisiin-juttua” ja ihan kivan asun mun mielestä sain aikaiseksi.
Tää on taas selkeesti niitä aamuja, jolloin ei saa mitään järkevää aikaiseksi. Miten ihmeessä sitä pystyy jumittamaan kolme tuntia ilman, että yksikään to do-listan kohdista olisi edes aloitettu? Helposti, näemmä. Syytän kaikesta tästä koukuttavia Facebookpelejä, en omaa aikaansaamattomuuttani.
Asukuviakin koitin napsaista, mutta koska tää aamu on niin perseaamu ne meni kaikki pieleen. Niistä tuli rakeisia pimeitä ja surkeita. Teinpäs sitten kollaasin, koska pienistä kuvista ei nää niin helposti näitä kauneusvirheitä..
Jos vaikka nyt kuvittelisi, että tämän blogimerkinnän kirjoittaminen oli ensimmäinen kohta to do-listalla. Tämä on kohtapuoliin valmis, olen siis ollut ahkera! Tehnyt vaikka mitä tärkeää tänään. Voisinkin pitää tauon kaikesta tästä ahkeroinnista, ettei vaan ylistressaannu, ja pelata taas pikkasen vaan Frontiervilleä..
Meidän äidillä on hauska tapa sivistää tyttäriään aina tietyin väliajoin. Se on “raahannut” meitä taidemuseoon, kasvitieteelliseen puutarhaan, käsityöläismuseoon, kirkkoihin jne jne. Tänään äiti päätti sitten virkistää, ja hieman siinä sivussa sivistää, tytärlaumaansa aamupäiväkävelyllä.. suolle!
Vaatteita päällä niin paljon, että Michelinukkokin kalpenis mun rinnalla. Vai miltä kuulostaa kolmet housut, kolme paitaa, sukat, kahdet villasukat, toppahanskat, toppatakki, vaelluskengät, kaulahuivi ja baskeri? Oon vilukissa, mut eipähän tullu kylmä EIKÄ kuuma!
Kaunista oli kyllä, ja kuulasta. Ei voitu kävellä kuin viiden kilsan polku, ku pitkospuita ei ollut enempää. Niitä on alettu nyt pikkuhiljaa kunnostamaan (Isonevalla oltiin). Ja vaikka äiti alunperin pienin pakon elkein sai tyttärensä tuonne niin kyllä lenkki oli kaiken pukeutumisen (:D) arvoinen. Kaunista. Hyvin kaunista.
Tänään illalla luvassa sitten hieman erilaista aktiviteettia Irinan säestämänä..
Muistin kuin muistinkin pukeutua tänään Syöpäsäätiön Roosa nauha –kampanjan Pukeudu pinkkiin-teeman mukaisesti. Unohtaminen oli kuitenkin superlähellä, olin jo valinnut musta-harmaa-valko-vihreän asuni ja pukenut päälleni kun muistinkin että AINIIN. Asunvaihto pikapikaa ja siitä äkkiä luennon kautta Poriin menevään bussiin. Täällä siis tämä viikonloppu, luvassa vähän Irinaa ja minimuotoista vaellusta.
Mullahan on etunimikin velvoittamassa (heh), joten ei tätä kampanjaa voinut skipata. Musta on ihanaa, kun voi näin ajatuksen ja pukeutumisen tasolla ilmaiseksi osoittaa tukeansa hienon säätiön toiminnalle. Vaikka lahjoitankin aina kolikoitani lipaskerääjille, en muuten oikeastaan tue minkään järjestön toimintaa rahallisesti. Tällainen pukeutumisella tukeminen on enemmän mun juttu.
Asuksi valikoitui ikivanha pinkki kello(?)hame, jota rakastan syvästi edelleen näiden viiden yhteisen vuoden jälkeen. Muuten teemaväritystä edustivat eriväripinkit sukkikset samansävyisen baskerin kanssa. Tykkään ihan huimasti tuollaisista vähän erikoisemmista väriyhdistelmistä, tuo mukavasti asuun jotain jujua. Eikä tullut muuten kylmä, kun oli kahdet sukkikset päällekkäin!
Ps. Saatoin vähän riehaantua siitä, että Porin suunnalla satoi juuri kuvauksen aikana ensilumi..
Jonain päivinä sitä osaa olla kiitollinen pienistä asioista. Kuten siitä, että sattuu olemaan sisällä oikeaan aikaan.
Silloin, kun taivas päättää pudota alas pala palalta.
Ensilumi – koettu
Ensisuperraekuuro – koettu
Seuraavaksi – ukkosmyrsky? Tornado? Meteoriitti? Odotan innolla.
Olen nyt jotenkin ihan tulessa tän blogin kanssa, postausta pukkaa melkein joka päivä. Tää olis hyvä ottaa ihan tavaksi, ei pääse rutiinit ruostumaan. Oon jo pitkän aikaa halunnut julkaista postauksia joka päivä, mutta unohdan aina joko kuvata kaikkia juttuja tai sitten jumitun sohvan nurkkaan. Täytyisi omaksua paremmin tämä bloggaajapuoli itsestä.
Kun muutama postaus takaperin kyseenalaistin koko bloggaamisen tuntui jokin loksahtavan mielessäni. Etsin syytä bloggaamisen hauskuudelle, mutta hoksasinkin ettei mun tarvitse tietää miksi. Mulla on muutenkin pahana tapana ylianalysoida aivan kaikkea, joten taidan nyt jättää bloggaamisen kaiken sen ulkopuolelle. Tämä on hauskaa ja se riittää. Tämä on itse asiassa juuri nyt hauskempaa kuin aikoihin, joten eipäs kyseenalaisteta toisen ilon aiheita.
Heräsin tänään ihan muuten vaan kolme tuntia aikaisemmin kuin olisi oikeasti tarvinnut. Olen tehnyt niin jo kolmena päivänä putkeen ja ehtinyt tänä aikana huomata kuinka se helpottaa huomattavasti sekä opiskelua että bloggaamista. Oon virkeimmilläni 8-14 välisenä aikana, joten haluaisin hoitaa KAIKKI asiat tuona aikana. Lopun päivää voisinkin sitten maata sohvalla.. Mutta kun herää vähän aikaisemmin ehtii kuvailemaan vaatteet jo ennen kuin astuu ovesta ulos. Näin ollen kamerassa on aina ”postaushätävara”, jotain kuvia joita voi lätkäistä tekstiä ryhdittämään. Eikä kuvissa näytä yhtä räjähtäneeltä kuin mitä koko päivän paikasta toiseen pyörimisen jälkeen näyttäisi.
Pääpointtina kaikelle tälle pohdinnalle: rakastan bloggaamista. Ja aikaisten aamujen virkeyttä.
Sivupointtina tälle postaukselle: vihaan meidän muovimattolattioita.
Huh mikä päivä! Mikään ei ole ärsyttävämpää, kuin yrittää olla ahkera tyhjällä vatsalla. Miksei sitä ikinä, ikinä muista ottaa tarpeeksi eväitä mukaan kun päivä venyy liian pitkäksi? Tai jos muistaa niin miksei niitä ymmärrä pakata siihen söpöön eväsrasiaan vaan kiireessä heittää eväänsä laukun pohjalle kaikkien kirjojen alle? Murskaantunut banaani laukussa oli enemmän kuin kiva ylläri luennon jälkeen..
Ylipitkältä tuntuneessa päivässä oli nälän lisäksi toinenkin plääh. ENSILUMI! En kestä. Ei vielä. En oo valmis. Yäk. Mulla on liikaa ihania mokkakenkiä, jotka ei tykkää lumesta. Mulla EI ole talvitakkia, jota kehtaisin käyttää. Pipot saa mun pään näyttämään ihana kanamunalta. En tykkää olla munapää.
Mutta jottei koko postaus menisi pelkäksi rutinaksi niin voisin kehaista noita H&M:n muovikiiloja. Muistatte varmaan kuinka paasasin laadun perään pari viikkoa sitten? Ja kuinka kuitenkin hairahdin näihin muovitöppösiin? No nyt viikon käyttökokemuksella voin sanoa että oli se ihan hyvä päätös. Kengät on mukavat jalassa ja juuri täydellisen koruttomat. Sekin kertoo paljon, että mulla on ollut noi jalassa.. viitenä peräkkäisenä päivänä. En ikinä, ikinä käytä samoja kenkiä kahta päivää putkeen.
Muuhun asuun otin inspiraatiota viime postauksen “lämpimät sävyt”-kuvasta. Tummanvihreät sukkikset ja hattu(<3) saivat seurakseen leijonankeltaista, mustaa ja vähän raitaakin. Tykkäsin, vaikka vyö kuristi mut melkein hengiltä. Mitä nainen ei tekisi…?
Nyt loppusalkkarit, kaksi JÄTTIKOKOISTA leipäpalaa ja kaakaota. Ehkä mä selviän ensilumitraumoista näiden avulla.
Olen viime aikoina kyseenalaistanut aika rankasti sitä miksi bloggaan. Olen hakemalla hakenut syytä sille, miksi tämä on kivaa. Siis kyllä tämä on, tästä tulee hyvä fiilis mutta haluaisin tietää miksi. En ole päässyt mihinkään järkevään lopputulokseen ja siksi koko blogitouhu tuntuu nihkeältä.
Koska olen aina ollut mielestäni hyvä tuottamaan tekstiä annan nyt pääni sisällön purkautua tähän postaukseen. Ehkä sen loppupuolella olen löytänyt vastauksen kysymykseen miksi.
Kerjäänkö kehuja? Pidänkö blogittamisesta siksi, että itsetuntoni on oikeasti niin huono että se kaipaa toistuvaa pönkitystä ventovierailta?
Haluanko olla jotain muuta kuin tavallinen kaduntallaajaliisa? Pidänkö blogittamisesta siksi, että se nostaa minut tietyllä tapaa jollekin itserakentamalleni jalustalle?
Onko blogi nykyajan päiväkirja? Pidänko blogittamisesta siksi, että haluan purkautua jonnekin eikä paperi tunnu enää omalta ratkaisulta? Miksi päiväkirjani sitten käsittelee vain pinnallisia asioita?
Onko blogi nykyajan valokuvakansio? Pidänkö blogittamisesta siksi, että haluan paikan jossa voin säilyttää kuvia suurimmaksi osaksi itsestäni? Miksi haluan näyttää niitä muille?
Tuntuu, etten päässyt mihinkään lopputulokseen. Auttakaa minua, miksi te muut pidätte blogia? Mikä on se perimmäinen syy siihen, että tämä on niin kivaa?
